Paljonko tilaa vie muutama koira ja muutama ihminen

"Niin kauan kuin ihmisellä on oma itsensä, tarvitsee hän vain muutamia harvoja ystäviä, muutamia harvoja, hyvin harvoja kirjoja ja koiran. Mutta on elettävä maalla. Ensimmäisen kaupungin rakensi paholainen, ja siitä syystä Jumala hävitti Babelin tornin". Nämä sanat tulevat usein mieleeni, kun törmään vaeltelevan elämäntapani myötä, vapauttani rajoittaviin muutoksiin kotikyläni raitilla. Yksilöllistä tietenkin on, kuinka paljon ja laajalti meistä kukin ilmaa ympärilleen tarvitsee, mutta välillä tuntuu, kuin se jalansija, jonka kengilleen on saanut raivattua, olisi se tila, johon pitää tyytyä. Partiksilla on tämä sama tilantarve ja ilmavuuden kaipuu, kuin minullakin. Luulen, että se juontaa koirillani paimenen menneisyydestä, jolloin oli tärkeää hallita ympäristönsä ja nähdä mahdollisimman kauas. Minulla ei ole paimenen menneisyyttä, mutta kukaties edellisessä elämässäni olin paremminkin saalis, kuin peto, koska edelleen haluan tietää ensimmäisenä kuka kulkee ja missä. Vaistoni ja aistini ovat surkeat kavereihini verrattuina, mutta pääni keikkuu onnekseni huomattavasti koirien näkökulmaa korkeammalla, jotta kunnon pomona osaan ennakoida oman pikku laumani liikut ja siirtymiset, siten ettei yllätyksiä lenkeillä paljon pääse sattumaan. Mielestäni olen jo mokannut, jos joudun huutamalla vaikuttamaan koiran reaktioihin. Mieluummin kerron koiralle jo ennalta, mitä tulevassa tilanteessa tehdään; arvioin kiinniottamisen tarpeen, väistämisen mahdollisuuden ja koiran sietokyvyn suhteessa kohteen?, häiriön? kiinnostavuuteen. Olen siis paimenten paimenena, koska yhteiskunta on kuitenkin meidän ihmisten ja näinollen minulla on vastuu karavaanini sopeutumisesta muiden kulkijoiden sekaan. On myös tilanteita, joissa mielihyvin jätän valintoja myös koirieni tehtäväksi. Kuten esim. lumisessa maastossa reitinvalinnan vanhimmalle ja huonojalkaisimmalle, koska jollain keinolla Ruuti löytää aina sen vähälumisimman reitin.
Suhde lampaisiin on meillä testaamatta ainakin koirien osalta. Minä olen itseni testannut ja huomannut, että pelkään lampaita. Lammaskohtaamisessa jättäisin mielelläni homman partisteni haltuun. Satavarmasti suoriutuisivat tilanteesta minua tyylikkäämmin. Siksipä varmaan nuo paimenkuviot ovat meiltä jääneetkin, kun epäilen hämmentäväni koirieni maailmankuvaa, kun huomaavat emännän epävarmuuden. No, asia on kesken ja ehkä ajan kanssa tottuisin villantuottajiinkin ja asian ydin nousisi harrastusmielessä päällimmäiseksi.
Tämä tilakysymys tuli mieleen eilen kolmituntisen jäävaelluksen herättämänä. Ajattelin kuinka ihanaa on katsoa vasemmalle, eteen ja oikealle ja nähdä kirkkaassa ilmassa, kilometritolkulla, kävelijöitä odottavia kelkkareittejä risteilemässä saarten lomassa. Ennen vanhaan meri oli yhdistävä elementti, niin kesällä kuin talvellakin, ja samaa vapautta voi kokea edelleen taivaan ja meren kohtaamista katsellessa. Muut jäälläliikkujat levittäytyvät tasaisesti suomalaiseen tapaan kunnioittavan matkan päähän seuraavasta ulkoilijasta ja sehän sopii koirallisellekin hyvin. Kukin kulkee yssikseen ja omaan suuntaansa.
Sitaatti alussa on Axel Munthen kirjasta Huvila meren rannalla. Yksi noista harvoista tarpeellisista kirjoista.

Eletään kevättä ja talvea

Nopsa sai omat ihmiset ! Uusi perhe sai mukavaa tekemistä aktiivisen, motorisesti lahjakkaan ja oppivaisen Nopsan hahmossa. Näpsä luulee olevansa kotonaan; sen verran rennosti ja levollisesti sen arki sujuu koira- ja ihmislaumassamme. Tämä on tosiaan partiksentaimi, jolla on hermoja. Perusasenne Näpsällä on myönteinen ja utelias, joten ulkoilut isojen tyttöjen kanssa sujuvat jo hienosti remmissäkin eikä iso maailma pelota. Lunta on saatu Suomeen ihan kolattavaksi asti, parhaina päivinä kolata sai kolmesti eikä tarvinnut salille menosta murehtia, kun lihaskunto kasvoi ihan omalla pihamaalla lunta lykkiessä. Pikkukoiran lenkkeilyä hanki ei estä, mutta hidastaa oleellisesti. Ihailla täytyy noita rohkeita loikkia päin kinoksia, vaikkei pienellä ole tietoa tapaako tassut maata ollenkaan. Voi vaan kuvitella myös miltä rapsakka pakkaslumi tuntuu pennun paljaalla nahkamassulla. Rillan perässä kiihdyttäessään Näpsä, aina yhtä suurella optimismilla varustettuna, kiitää kohti kinosta vain huomatakseen taas vauhdin pudonneen sadasta nollaan ja Rillan häipyvän lumipilveen.
Näpsä on kohtalaisen itsenäinen tyttö ja luulenkin tämän tytön motivoinnin tapahtuvan parhaiten hyväksikäyttämällä tuota erikoisen suurta taistelu-/leikkimisentahtoa, joka ilmenee loputtoman innokkaan räsynvetokaverin ominaisuudessa. Vanhasta pyyheliinasta solmittu vetolelu saa kyytiä Näpsän päästessä vauhtiin. Kaikki vajaa kahdeksan kiloa on pelissä mukana ja äänitehosteet mahtavat.
Oppivainenkin Näpsä näyttää olevan. Suuria intohimoja herättävä Royal Canin saadaan nykyään nautituksi ihan sivistyneesti. Näpsä tietää, että ensin kuppi laskeutuu Ruutille, sitten Aavalle, Rillalle ja vasta sitten Näpsälle. Pentu odottaa ja seuraa seremoniaa hartaana eikä yritä varastaa vuoroa muilta. Henkilökohtaisesti kunnioitan kaikkia eläviä, joilla ilmenee malttia, harkintaa ja himojen hallintaa ruoan ollessa kyseessä. Tiedän sen olevan vaikeaa...

Historiaa; koirat

Blogin luonteen vuoksi painotan tiedottamisen koiriini eli näihin partacollieystäviin joiden seurasta olen saanut nauttia jo kohta 28 vuotta. Persooniin, joiden luonteiden kuvailu on vaikeaa ja haasteellista, koska jokainen on niin kovasti vain oma itsensä eikä toisin voisi ollakaan. Eli ensimmäinen koirani Posse, Hill Trails Black Gay, oli kookas, nopea ja vahvaluonteinen uros. Possen seura oli korvaamattoman tärkeää murrosvuosina, jolloin tuntuu ettei mikään muu ole pysyvää kuin muutos. Kuulostaa kliseiseltä, mutta siinä vaiheessa ihmisentaimella on kovasti käyttöä tälle pyyteettömälle puhtaalle kiintymykselle, jota Possen kaltaiselta älykkäältä ystävältä sain. Possen kanssa osallistuimme yhden illan telineisiin tutustumisen jälkeen agilitynäytökseen Raahen jäähallissa vuonna 1986. Se oli jotain ihan uutta. Possella ei ollut vaikeuksia esteissä, ainoastaan rengas tahtoi aina ylittyä sieltä yläriman yli, koska Posse oli iso ja kova poika hyppäämään. Puiston penkit ja pk-esteet ylittyivät aina ohimennen, jos sattuivat leikin varrella kohdalle. Siihen maailman aikaan koulutuskentällä venyttiin tuntikausia ja koirat leikkivät ennen ja jälkeen treenin. Ei tavoitteellista, mutta lupsakkaa. Possen kanssa jouduttiin töihin kerhon toimijoiden vähyyden takia ja minut lykättiin koulutusohjaajakurssille, jonka jälkeen ohjasin harjoituksia muille sillä seurauksella, että Posse oppi noudattamaan komentoja; liikkeelle, käännös oikeaan, liike seis ja niin eteenpäin. Oma suoritus siis kärsi, muttei se sen suuremmin häirinnyt. Muutenkin tässä koirailussa minulle hauskaa on juuri tämä matka eikä maali. Samaan tapaan kuin purjehtimaan lähtiessä ollaan perillä jo kun köysi irtoaa. Posse eli 14-vuotiaaksi, mutta aivan liian vähän aikaa sittenkin. Ikävä.
Possen kanssa valitsemani puoliso löytyi 1987 ja seuraava partis olikin jo kahden ihmisen valinta. Korppu saatiin 1990. Nimi löytyi Astrid Lindgreniltä. Posse oli ilmetty isoveli Jonatan ja pikkuveljeksi löytyi Korppu, kanelikorpun värinen ja muutenkin makee poika. Korppua vahvempaa, avoimempaa ja rennompaa partista en ole tavannut. Korppu ei ollut kovin iso, mutta jostain kumpusi sellainen itsevarmuus, jonka ansiosta arki oli helppoa tämän koiran kanssa. Korppu oli viisas ja diplomaattinen. Ei madellut eikä provosoinut. Tuli toimeen kaikkien koirien kanssa ja rakasti ihmisiä. Näiden poikien kanssa kelpasi kulkea ja mehän kuljimme. 90-luvun alku oli aktiivista aikaa, jolloin kuljettiin näyttelyissä, leireillä ja agilityleireillä, ja aina oli mukavaa. ( Pientä kultausta saattaa ajan kuluminen kerryttää näihin juttuihin, mutta siihen on lupa.) Korpulla oli onneksi isäntä, josta löytyi sen verran kilpailuviettiä, että pari pääsi toteuttamaan itseään agility-kentille. Kakkosluokkaan pääsivät, mutta sitten lajin vaatimukset kovenivat ja harrastus jäi. Korppu sairastui kahdeksanvuotiaana Addisonin-tautiin ja koska en ollut saanut pentua Korpulta, niin halusin sen ehdottomasti sitten Korpun siskolta. Varatessani pentua en vielä tiennyt Korpun sairaudesta ja se tilanne olisikin saanut miettimään asiaa uudemman kerran. Siskontyttö tuli ja ontuminen alkoi kaksi kuukautta myöhemmin. Ruutille diagnosoitiin panostiitti, joka sitten vuoden vanhana muuttui pahaksi nivelrikoksi kyynärnivelissä. Polvissakin on ongelmaa ja kahden vuoden iässä Ruutin elämä oli lähellä loppuaan. Kipulääkkeitä syötiin kuin leipää ja liikut olivat vähissä. Perhe oli siinä vaiheessa kasvanut viisihenkiseksi ja Ruuti ei tahtonut jaksaa lasten hälinää ja ärtyi ymmärrettävästi helposti. Jotain positiivista jaloissa kuitenkin tapahtui, koska Ruuti täyttää kohta 11 vuotta ja kulkee vielä kohtalaisia lenkkejäkin eikä lääkkeitä kipuun ole syöty tänä aikana kuin ihan satunnaisesti. Ruuti on kipujensa koulima nöyrä, iso koira, joka yrittää olla pieni ja huomaamaton, koska tuntee itsensä muita huonommaksi. Ruutilla on iso sydän ja höperyyteen asti positiivinen perusasenne. Ruutin palvonta on liikuttavaa ja sydäntäsärkevää. Tässä on koira, joka on ollut romu nivelistään pikkupennusta saakka ja silti jaksaa yrittää täysillä ja antaa kaikkensa.
Aava on tämän perheen ainoa oikea aikuinen. Vakava ja vastuuntuntoinen huolehtija. Aava on vahvaviettinen selviytyjä, joka huolehtii lapsistani kuin omistaan ja jolla on aina varasuunnitelma maailmanlopun varalta mietittynä. Aava on myös koiristamme musikaalisin. Taiteellinen sielu, jonka huulet saa rullalle vanhimman tyttären viulunsoitto, varsinkin muutama tietty kappale. Meeri onkin miettinyt, että meneekö kappale silloin erityisen hyvin vai erityisen pieleen, kun Aava oikein innostuu laulamaan. Aavalla on muutamia tuttavia, joiden läheisyys muuttaa ison koiran ihan pennuksi. Emäntää ärsyttää suunnattomasti joutuessaan seuraamaan sivusta, kun hyvä ystävä menettää järkensä ja pomppii, pussaa, pomppii ja pussaa. Aava on kaunis, ja Aavan hiekkaisen utuinen katse ei unohdu. Aavalta toivotaan kovasti lapsia ensi kesälle. Tiedän, että siihen tarvitaan muutakin kuin toivomista eli hösseliksi pistetään alkukesästä.
Kaksivuotias Rilla on luonteva jatkumo sarjassamme. Rillan takaa löytyy viiden polven takaa Possen sisko ja muitakin tuttuja koiria, eli päätös valinnasta oli helppo ja luonnollinen. Rilla on nokkela ja voimakastahtoinen tyttö. En ole kuullut muista koirista, jotka olisivat keksineet vastaavaa. Aktivointipallo, jonka pyörittely Rillalta kyllä sujuvasti onnistuu, on vielä vaivattomampaa tyhjentää kantamalla se yläkertaan, pistämällä se pomppimaan portaita alas ja sitten vain imuroida portaat omaan tahtiin. Plussaa on, jos portaiden alapäässä on nukkumassa joku vanha koira , joka säikähtää melua ja säntää pallon alta pois. Rillasta tulee joskus Lassi ja Leevi sarjakuvan Lassi mieleen. Rilla, kuten myös Lassi, käyttää paljon energiaa saadakseen arjestaan hieman jännittävämpää. Rutiinit ja järjestys ovat sekoittamista varten! Rilla on myös hellä ja nauttii läheisyydestä. Tämä koira nukkuu isännän ja emännän välissä, saunoo lasten kanssa ja vartioi marsun seikkailuja lattialla. Rilla myös siivoaa marsun pipanat tarpeen tullen. Eräänlainen aktivointilelu siis marsukin, ainakin Rillan mielestä. Tyhjentävästi ei näistä kavereista voi kertoa, koneesta loppuu muste, mutta tässä vähän alkuun tarinaa.

Frostcape-pennut; Voi mikä onni

Meillä on vieraita. Neidit Näpsä ja Nopsa saapuivat rikastamaan arkeamme. Saan olla sijaisäitinä näille ihanille tyttösille, jotka sopeutuivat rytmeihimme ennätysnopeasti ja jaksavat leikittää koko viisihenkistä perhettämme. Tyttösillä on ikää kolme kuukautta ja uskomatonta, mutta totta, kukaan ei ole tajunnut tarvitsevansa juuri tällaista pusuterapiaa, joka tappaa lamaa tehokkaammin kuin mikään muu investointi. Keskitalvi on varmasti vähiten suosittu koiranhankinta-ajankohta, mutta siltikään en ymmärrä miten omat ihmiset voivat näiltä olla vielä hukassa. Rohkeasti pienet ovat saaneet opetella koiralauman sääntöjä välillä kantapään kautta, mutta nöyränä ymmärtämään rajat riehumiselle, jota vanhemmat nartut eivät aina sulata. Ohi saa juosta, pahki ei. Huushollin ympäri saa juosta viisi kertaa, kuudes on liikaa. Suojavyöhyke: Rilla, 1m, Ruuti, 0,5 m ja Aava nukkuu vaikka kylki kyljessä, mutta ruoasta ja kupeista ei edes keskustella. Nopsa on ilmiömäinen katsekontaktissaan. Seuraa, kuulee ja reagoi salamana; olisi oikein mukava koulutettava. Nopsa kaipaa uuden oppimista.
Näpsä on ehkä aavistuksen itsenäisempi ja rauhallisempi. Näpsällä pysyy tassut maassa tervehdittäessä vaikka koko koira on mutkalla ja häntä viuhtoo. Nopsa ehtii moikata edestä, takaa ja vasemmalta ennen kuin silityskäsi on ylettynyt tervehtimään. Näistä on pakko luopua, mutta teen jo valmiiksi työtä tulevalle omistajalle, jotta yhteiselo lähtisi parhaalla mahdollisella tavalla käyntiin. Käsittämättömän hienosti tytöt tekevät tarpeensa pääasiassa ulos ja sisällä piirulleen paperille ja pienet palautteet murahtamalla ja kiitoksella toimivat ja toteutuvat ihmeen hienosti. "Käsittämättömän viisaita lapsia" kehuin kasvattajalle, Johannallekin heti ensimmäisten päivien jälkeen. Lisätiedot kennel Frostcape tai harju.leena at gmail.com

Historiaa; miksi partis

Leena ja partikset. Se on se lähtöasetelma kaikkeen tässä elämänmittaisessa tiessä, jota kuljen. Kuulostaa naiivilta, mutta joku selkeä ominaisuus meitä yksilöinä määrittää, kutakin erilaisin elementein ja kokonaisuuksin, ja olla partiksen omistama on mielestäni aivan yhtälailla sisäsyntyinen ominaisuus kuin mikä tahansa muukin tyypittelyn tai erittelyn aihe.
Ajanlaskuni alusta muistan eri ikäkauteni aina perioideina kuten; "silloin kun meillä oli Penni" tai "Mirrin aikaan". Lomamatkoilla vanhempieni kanssa nähtävyydet ja maisemat, joita katseeni haki, löytyivät tavallisesti maanrajasta ja niillä oli tavallisesti neljä jalkaa.
Tein itseni tarpeelliseksi ulkoiluttamalla kotikylän koiria suomen pystykorvasta afgaaniin ja keräsin samalla itselleni käsityksen siitä parhaasta, minulle parhaiten sopivasta koirasta, jonka varmasti joskus omakseni saisin. Vuosikausia valmentauduin vastaanottamaan KOIRAA. Kolmetoistavuotiaana vanhempani kokivat minun olevan valmis ja vakaumuksessani testattu. Vastaukset kysymyksiin; millainen, mistä ja milloin, teettivät työtä, koska ymmärsin kysymyksen olevan vaikea ja nuoren elämässä yksi merkityksellisimmistä, joihin olin törmännyt. Tiesin mitä EN halunnut. Ei metsästysviettiä. Olin tutustunut useisiin lintukoiriin ja noutajiin ja tiesin etten halua jäädä varikselle kakkoseksi. Vinttikoira ei siinä herkässä kehitysvaiheessa tuntunut sopivalta, koska tyyni viileys ja tyylikkyys tuntuivat jättävän minut toisarvoiseksi rakkauden kerjäläiseksi koira-omistaja-suhteessa. Pienet koirat taas; no ne vain olivat liian pieniä. Keskityin paimeniin. Jo moneen kertaan luetut koirakirjat uudelleen lukuun ja ominaisuuksia summaamaan. Partacollieta en ollut koskaan nähnyt, mutta muutaman collien tunsin ja pidin niistä. ( Entisajan collieissa oli tosiaan vähän partismaisiakin tyyppejä. Rentoja ja vahvoja uroksia, joilla oli karismaa vaikka muille jakaa.) Kennelliittoon soitettiin ja tentattiin rotuneuvojaa huolellisesti. Ennen nettiaikaa keinot olivat vähissä pentua hankittaessa, varsinkin näin ekakertalaiselle. Suuri onnenpotku minulle oli partacollie-kennelin ilmoitus Hesarissa keväällä 1981. Pistin isän soittamaan välittömästi ettei vaan tilaisuus mene sivu suun ja onnenpäiväksi muuttui se päivä, kun Posse-partis varattiin. Jälkeenpäin tajusin kuinka hyvä onni minulla oli mukana siinä summassa koiraa varatessani, kun kasvattajaksi osoittautui yksi ansioituneimmista ja rotua pisimpään harrastaneista kasvattajista ja yhdistelmäkin sittemmin vahvan jälkensä rotuun jättäneeksi pentueeksi. Pispalan täti suhtautui ymmärrettävästi terveellisellä varauksella kaukaiseen, alaikäiseen pennunostajaan ja ehdotti muutaman päivän sisäänajoa partismaailmaan, johon suostuin innoissani. Kesällä ajelin junalla partisoppiin ja näin elämäni ensimmäiset elävät partacolliet. Leenalla oli kotona silloin Possen äiti, Brambledale Billter Doux ja Jassi, Willowmead Spring Fantasy. Possen sisko, Hill Trails Black Girl, jäi kolmanneksi koiraksi kasvattajalleen. Elin unelmaa, oikeata koiratytön päiväunta. Lenkitin koiria Leenan poikien opastamana, opettelin harjausta, kynsien leikkuuta ja yleensä partiksen kanssa elämistä. Minua tarkkailtiin, tunsin sen ja tiesin, että kaksi ruskeaa silmäparia seurasi, varmasti joskus huolestuneenakin, yrityksiäni. Siis todellakin Leenan tarkkailun lisäksi minusta joskus tuntui, että partisäiti katsoi minua ihanilla, lammikonsyvillä silmillään kysyvästi ja miettien, että mitenkähän tässä käy.