Historiaa; miksi partis

Leena ja partikset. Se on se lähtöasetelma kaikkeen tässä elämänmittaisessa tiessä, jota kuljen. Kuulostaa naiivilta, mutta joku selkeä ominaisuus meitä yksilöinä määrittää, kutakin erilaisin elementein ja kokonaisuuksin, ja olla partiksen omistama on mielestäni aivan yhtälailla sisäsyntyinen ominaisuus kuin mikä tahansa muukin tyypittelyn tai erittelyn aihe.
Ajanlaskuni alusta muistan eri ikäkauteni aina perioideina kuten; "silloin kun meillä oli Penni" tai "Mirrin aikaan". Lomamatkoilla vanhempieni kanssa nähtävyydet ja maisemat, joita katseeni haki, löytyivät tavallisesti maanrajasta ja niillä oli tavallisesti neljä jalkaa.
Tein itseni tarpeelliseksi ulkoiluttamalla kotikylän koiria suomen pystykorvasta afgaaniin ja keräsin samalla itselleni käsityksen siitä parhaasta, minulle parhaiten sopivasta koirasta, jonka varmasti joskus omakseni saisin. Vuosikausia valmentauduin vastaanottamaan KOIRAA. Kolmetoistavuotiaana vanhempani kokivat minun olevan valmis ja vakaumuksessani testattu. Vastaukset kysymyksiin; millainen, mistä ja milloin, teettivät työtä, koska ymmärsin kysymyksen olevan vaikea ja nuoren elämässä yksi merkityksellisimmistä, joihin olin törmännyt. Tiesin mitä EN halunnut. Ei metsästysviettiä. Olin tutustunut useisiin lintukoiriin ja noutajiin ja tiesin etten halua jäädä varikselle kakkoseksi. Vinttikoira ei siinä herkässä kehitysvaiheessa tuntunut sopivalta, koska tyyni viileys ja tyylikkyys tuntuivat jättävän minut toisarvoiseksi rakkauden kerjäläiseksi koira-omistaja-suhteessa. Pienet koirat taas; no ne vain olivat liian pieniä. Keskityin paimeniin. Jo moneen kertaan luetut koirakirjat uudelleen lukuun ja ominaisuuksia summaamaan. Partacollieta en ollut koskaan nähnyt, mutta muutaman collien tunsin ja pidin niistä. ( Entisajan collieissa oli tosiaan vähän partismaisiakin tyyppejä. Rentoja ja vahvoja uroksia, joilla oli karismaa vaikka muille jakaa.) Kennelliittoon soitettiin ja tentattiin rotuneuvojaa huolellisesti. Ennen nettiaikaa keinot olivat vähissä pentua hankittaessa, varsinkin näin ekakertalaiselle. Suuri onnenpotku minulle oli partacollie-kennelin ilmoitus Hesarissa keväällä 1981. Pistin isän soittamaan välittömästi ettei vaan tilaisuus mene sivu suun ja onnenpäiväksi muuttui se päivä, kun Posse-partis varattiin. Jälkeenpäin tajusin kuinka hyvä onni minulla oli mukana siinä summassa koiraa varatessani, kun kasvattajaksi osoittautui yksi ansioituneimmista ja rotua pisimpään harrastaneista kasvattajista ja yhdistelmäkin sittemmin vahvan jälkensä rotuun jättäneeksi pentueeksi. Pispalan täti suhtautui ymmärrettävästi terveellisellä varauksella kaukaiseen, alaikäiseen pennunostajaan ja ehdotti muutaman päivän sisäänajoa partismaailmaan, johon suostuin innoissani. Kesällä ajelin junalla partisoppiin ja näin elämäni ensimmäiset elävät partacolliet. Leenalla oli kotona silloin Possen äiti, Brambledale Billter Doux ja Jassi, Willowmead Spring Fantasy. Possen sisko, Hill Trails Black Girl, jäi kolmanneksi koiraksi kasvattajalleen. Elin unelmaa, oikeata koiratytön päiväunta. Lenkitin koiria Leenan poikien opastamana, opettelin harjausta, kynsien leikkuuta ja yleensä partiksen kanssa elämistä. Minua tarkkailtiin, tunsin sen ja tiesin, että kaksi ruskeaa silmäparia seurasi, varmasti joskus huolestuneenakin, yrityksiäni. Siis todellakin Leenan tarkkailun lisäksi minusta joskus tuntui, että partisäiti katsoi minua ihanilla, lammikonsyvillä silmillään kysyvästi ja miettien, että mitenkähän tässä käy.