Paljonko tilaa vie muutama koira ja muutama ihminen

"Niin kauan kuin ihmisellä on oma itsensä, tarvitsee hän vain muutamia harvoja ystäviä, muutamia harvoja, hyvin harvoja kirjoja ja koiran. Mutta on elettävä maalla. Ensimmäisen kaupungin rakensi paholainen, ja siitä syystä Jumala hävitti Babelin tornin". Nämä sanat tulevat usein mieleeni, kun törmään vaeltelevan elämäntapani myötä, vapauttani rajoittaviin muutoksiin kotikyläni raitilla. Yksilöllistä tietenkin on, kuinka paljon ja laajalti meistä kukin ilmaa ympärilleen tarvitsee, mutta välillä tuntuu, kuin se jalansija, jonka kengilleen on saanut raivattua, olisi se tila, johon pitää tyytyä. Partiksilla on tämä sama tilantarve ja ilmavuuden kaipuu, kuin minullakin. Luulen, että se juontaa koirillani paimenen menneisyydestä, jolloin oli tärkeää hallita ympäristönsä ja nähdä mahdollisimman kauas. Minulla ei ole paimenen menneisyyttä, mutta kukaties edellisessä elämässäni olin paremminkin saalis, kuin peto, koska edelleen haluan tietää ensimmäisenä kuka kulkee ja missä. Vaistoni ja aistini ovat surkeat kavereihini verrattuina, mutta pääni keikkuu onnekseni huomattavasti koirien näkökulmaa korkeammalla, jotta kunnon pomona osaan ennakoida oman pikku laumani liikut ja siirtymiset, siten ettei yllätyksiä lenkeillä paljon pääse sattumaan. Mielestäni olen jo mokannut, jos joudun huutamalla vaikuttamaan koiran reaktioihin. Mieluummin kerron koiralle jo ennalta, mitä tulevassa tilanteessa tehdään; arvioin kiinniottamisen tarpeen, väistämisen mahdollisuuden ja koiran sietokyvyn suhteessa kohteen?, häiriön? kiinnostavuuteen. Olen siis paimenten paimenena, koska yhteiskunta on kuitenkin meidän ihmisten ja näinollen minulla on vastuu karavaanini sopeutumisesta muiden kulkijoiden sekaan. On myös tilanteita, joissa mielihyvin jätän valintoja myös koirieni tehtäväksi. Kuten esim. lumisessa maastossa reitinvalinnan vanhimmalle ja huonojalkaisimmalle, koska jollain keinolla Ruuti löytää aina sen vähälumisimman reitin.
Suhde lampaisiin on meillä testaamatta ainakin koirien osalta. Minä olen itseni testannut ja huomannut, että pelkään lampaita. Lammaskohtaamisessa jättäisin mielelläni homman partisteni haltuun. Satavarmasti suoriutuisivat tilanteesta minua tyylikkäämmin. Siksipä varmaan nuo paimenkuviot ovat meiltä jääneetkin, kun epäilen hämmentäväni koirieni maailmankuvaa, kun huomaavat emännän epävarmuuden. No, asia on kesken ja ehkä ajan kanssa tottuisin villantuottajiinkin ja asian ydin nousisi harrastusmielessä päällimmäiseksi.
Tämä tilakysymys tuli mieleen eilen kolmituntisen jäävaelluksen herättämänä. Ajattelin kuinka ihanaa on katsoa vasemmalle, eteen ja oikealle ja nähdä kirkkaassa ilmassa, kilometritolkulla, kävelijöitä odottavia kelkkareittejä risteilemässä saarten lomassa. Ennen vanhaan meri oli yhdistävä elementti, niin kesällä kuin talvellakin, ja samaa vapautta voi kokea edelleen taivaan ja meren kohtaamista katsellessa. Muut jäälläliikkujat levittäytyvät tasaisesti suomalaiseen tapaan kunnioittavan matkan päähän seuraavasta ulkoilijasta ja sehän sopii koirallisellekin hyvin. Kukin kulkee yssikseen ja omaan suuntaansa.
Sitaatti alussa on Axel Munthen kirjasta Huvila meren rannalla. Yksi noista harvoista tarpeellisista kirjoista.